KÄÄRMEITÄ JA TEURASTAJIA
1.
Giorgos Kontogiorgos oli ikävässä tilanteessa käärmeen vuoksi. Likavittos-kukkula oli kaupungin toisella puolella eikä hän tiennyt, miksi käärme pitäisi viedä sinne tai miksi hänet oli juuri yritetty pahoinpidelläi. Hänen oikean käden nyrkkiinsä sattui äskisen kamppailun jäljiltä ja aurinko porotti armottomasti. Kerameikoksen raunioilla kilpikonnat etsivät varjoja kivien raoista ja koloista päästäkseen suojaan paahteelta.
Hän istahti nurmella makaavalle kivelle keräilemään ajatuksiaan. Miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen? Hetki sitten kaikki oli ollut aivan tavanomaisesti.
Aamulla Giorgos oli vielä istunut rauhallisesti juomassa aamukahviaan Plakan ylikalliissa kahvilassa edessään päivän sanomalehti. Poliitikkojen tavanomaiset konnuudet olivat jälleen otsikoissa: vanhassa kunnon Hellaassa riittäisi nuijalle töitä.
Tällä tavoin Giorgos oli aloittanut aamukahvilla päivänsä jo vuosia. Siitä lähtien, kun hän oli lopettanut vakityönsä poliisissa ryhtyäkseen yksityisetsiväksi, oli hänelle ollut siihen mahdollisuus. Hän oli lähes nelikymppinen ja nähnyt työssään yhtä ja toista, mutta varmaa oli, ettei hän enää ikinä tekisi töitä muiden käskytettävänä ja tinkisi periaatteistaan.
Tuolin selkänojalla oli hänen vaaleanruskea takkinsa. Hän oli tunnettu tuosta väristä, jonka vuoksi hänen äitinsä arveli hänen vieläkin olevan poikamies. Tukkaa hänellä oli vielä sivustoilla jäljellä sen alettua kahdenkymmenen viiden ikävuoden tienoilla harventua.
Yhtäkkiä oli kaljupäinen mies törmännyt häneen.
Mies pahoitteli kovasti törmäystä ja jatkoi matkaansa. Kahvilan tarjoilija tuli nostamaan pöydän toisella laidalla ollutta tuolia, joka oli kaatunut tilanteessa. Giorgosta tilanne ei haitannut, koska hän oli ehtinyt kahvinsa jo juoda eikä suurempaa vahinkoa ollut tapahtunut.
Kahvilasta Giorgos jatkoi matkaansa ilmastoituun toimistoonsa pakoon päivän kuumuutta. Sitten puhelin soi. Soittaja oli Giorgokselle entuudestaan tuntematon.
“Vie käärme Likavittos-kukkulalle tai sinun käy huonosti”, matala naisääni sanoi.
“Anteeksi, tunnemmeko me ja mistä käärmeestä puhutte?” Giorgos kysyi.
Nainen ei vastannut kysymykseen vaan jatkoi jo aloittamallaan linjalla:
“Viekää käärme Likavittokselle tai muuten käy huonosti.”
Sitten nainen päätti puhelun. Soittajan ääni ei ollut kuulostanut vihamieliseltä tai uhkaavalta, pikemminkin määrätietoiselta ja sellaisen henkilön ääneltä, joka ei aio toimiaan selitellä.
Perin kummallinen päivä, Giorgos ajatteli. Hän ei tiennyt, mitä mieltä olla kaikesta. Oliko koko homma pilaa vai uhkasiko häntä joku tai jokin? Ja mitä oli tämä puhe käärmeestä? Lievästi sanoen hän oli ulalla. Tässä vaiheessa hän päätti unohtaa koko jutun ja jatkaa toimistolleen. Jos soittelija jatkaisi häiriköintiä, hän voisi tehdä ilmoituksen poliisille.
Näin päätettyään hän jatkoi matkaansa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hän hyppäsi metroon ja jäi toimistoaan lähimpänä olevalle metroasemalle. Hikikarpalot ilmestyivät hänen otsalleen, kun hän käveli rauhallisesti eteenpäin.
Kun hän pääsi kadulle, jolla hänen toimistonsa sijaitsi, hän huomasi heti jotakin kummallista: toimiston edessä kadulla oli lasinsiruja. Lähempänä kävi ilmi, että oven lasi oli rikottu.
Ei voi olla totta, tämäkin vielä, hän ajatteli. Mikä tätä päivää riivasi? Ja liittyikö tämä päivän muihin kummallisuuksiin vai oliko murto silkkaa sattumaa? Ärsyttävintä murrossa oli, ettei toimistossa ollut mitään kovinkaan arvokasta.
Giorgos kaivoi Coltinsa esiin repustaan. Hän tempaisi toisella kädellään oven sepposen selälleen ja astui sisälle.
Toimistossa häntä odotti järkyttävä sekamelska. Arkistokaappi ja kirjoituspöydän laatikko sisältöineen oli tempaistu lattialle. Tietokone oli onneksi hänellä mukana, joten sitä ei ollut voitu varastaa. Wc:ssä oli myös tongittu kaikki paikat. Mitään ei ollut rikottu ikkunaa lukuunottamatta.
Hän nosti lattialta työtuolin ja lysähti siihen. Nyt hän ei ymmärtänyt enää mitään. Yksityisetsivänä hän oli tottunut monenlaisiin kummallisuuksiin, mutta harvoinpa outouksia tällä tavoin kasautui yhdelle päivälle. Tämän oli pitänyt olla aivan tavallinen, vieläpä rauhallinen maanantaipäivä. Hän oli aloittanut päivän laiskasti kiirettä pitämättä, koska edellinen juttu oli saatu päätökseen onnistuneesti.
Toimistolta hän lähti noin varttia myöhemmin. Hän oli hetken keräillyt ajatuksiaan, mutta töitä hän ei voisi tänään jatkaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Ehkä kaikelle ilmaantuisi vielä selvä vastaus, mutta nyt aikalisä oli parasta. Sitä paitsi häntä ei ollut haluttanut ruveta siivoamaan.
Hetken käveltyään hän lähestyi muinaista Kerameikoksen hauta-aluetta. Tähän aikaan päivästä oli kuumuuden vuoksi liikkeellä vain muutamia ihmisiä, lähinnä hulluja turisteja.
Yhtäkkiä kuului pamaus ja luoti napsahti muuriin ihan hänen vieressään.
Mitä helvettiä! Giorgos ajatteli ja katsahti taakseen:
Kaksi miestä juoksi kohti häntä. Toinen miehistä, pitkä ja lihaksikas hormonihirviä, oli pukeunut khakishortseihin ja kauluspaitaan, toinen taas, lyhyempi ja kaljupäinen, farkkuihin ja mustaan t-paitaan. Pätkällä oli paukkurauta kädessään.
Tämä päivä vain menee koko ajan pahemmaksi, olisi pitänyt jäädä sänkyyn, Giorgos mietti juostessaan hauta-alueen portista sisään. Hän kyyristyi yhden stelen, hautamonumentin taakse.
“Mihin se meni?” pidempi miehistä huusi karkealla, viskinpolttamalla äänellä.
“En tiedä. Mene sinä tuonne, minä etsin täältä”, toinen vastasi ja he hajaantuivat etsimään Giorgosia.
Giorgos kaivoi Coltin esiin ja viritti iskurin. Harvoin hän onneksi oli tarvinnut asettaan työssään, vaikka uhkaa ajoittain kokikin; yleensä mustasukkaisesta aviomiehestä tai hiiltyneestä huijarista selvittiin puhejudolla tai luuvitosella. Koskaan ei ollut tullut kuitenkaan sellaista tilannetta, että asetta olisi tarvittu vieläpä kahdesti saman päivän aikana.
Hän odotti jännittyneenä toisen miehistä lähestyvän. Kun hän näki vilauksen tämän varjosta, hän hyökkäsi äkisti pistooli ojossa miestä kohden.
“Nyt loppuu tämä peli. Lavat ylös!” hän huudahti osoittaen Coltillaan miestä.
Mies oli leveä kuin keskivertokolossi ja pituuttakin oli ainakin sen verran, että tämän ominaisuuden puolesta ukko olisi voinut harkita koripalloilijanuraa. Giorgos ehti panna myös merkille kaulassa olevan pienen, mutta selvästi erottuvan käärmetatuoinnin, jota kauluskäänne ei täysin piilottanut.
Käärmetatuoitu mies ei suostunut käskytettäväksi, vaan huitaisi vasemmalla kädellään alhaalta ylöspäin niin, että Giorgosin ote Coltista herpaantui. Giorgosin onnistui väistää vasemmalle ja iskeä miestä vasemmalla koukulla lujasti kylkeen. Mies jäi kippuraan pitelemään vatsaansa hetkeksi ja ryntäsi sitten puolikyyryssä asennossa Giorgosin keskivartaloon kiinni.
Ote oli napakka ja Giorgosin oli vaikea liikkua. Hän totesi nurmikon olevan pehmeähkö, ja antoi itsensä kaatua niin, että veti päällekarkaajan mukanaan. Juoni onnistui: hänen onnistui kaatua siihen suuntaan, mihin hänen aseensa oli pudonnut. Hän tarrasi siihen kuin rapajuoppo ouzo-pulloon krapula-aamuna, otti piipusta kiinni ja löi voimiensa takaa karpaasia päähän. Giorgosin onneksi ukko menetti tajuntansa.
Pitkään huiliin ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä toinen, pienempikokoinen gangsteri tuli mutka ojossa etsimään kaveriaan. Tämä ei ehtinyt huomata, kun Giorgos meni kyyryyn suuren kiven taakse.
Kohta mies oli kaverinsa luona. Kaveri kuitenkin otti lukua eikä viimeisenä tullut mies saanut tätä virkoamaan. Hän katsoi ympärilleen.
Juuri, kun Giorgosin oli tarkoitus loikata pätkän kimppuun, säikähti piilossa ollut kulkukissa häntä kiinnittäen aseistetun roiston huomion.
Samperin katti! Giorgos noitui, mutta ei jäänyt pidemmäksi aikaa asiaa miettimään, vaan ponnistaen kaikki voimansa hyökkäsi gangsterin kimppuun iskien tätä kovalla oikealla koukulla leukaan ja heti perään vasemmalla. Mies kaatui maahan pudottaen aseensa, jonka Giorgos onnistui potkaisemaan pois tämän ulottuvilta.
Ukko ei jäänyt tappelemaan enempää, vaan hylkäsi aseensa ja kaverinsa ja pötki pakoon.
Nyt Giorgos istui kivellä ja mietti, mitä tehdä. Hänelle soittanut nainen oli puhunut käärmeestä. Kilpikonnia lukuun ottamatta hän ei ollut nähnyt yhtäkään matelijaa. Mikä ihmeen käärme oli kyse ja miksi se piti viedä Likavittos-kukkulalle, joka oli merkityksetön mäennyppylä?
Siinä pohtiessaan hän avasi reppunsa ottaakseen vesipullon. Jotain kylmää sattui hänen käteensä. Hän kurkisti reppuun: siellä kiilteli jotakin. Esine oli painava, metallinen ja noin puolen nyrkin kokoinen.
Kun hän nosti repustaan esineen esille, hän huomasi sen olevan kultainen käärme. Käärme oli osittain kerällä ja sen pää oli uhkaavasti koholla. Kultaista käärmettä koristivat juovat ja pienet kiiltävät kivet, jotka saattoivat olla timantteja. Myös sen silmät näyttivät smaragdein koristelluilta.
Jos häntä ei olisi yritetty ampua ja mukiloida, olisi hän saattanut ajatella koko jutun olevan pilaa ja käärmeen jotakin törkeää Kiinassa kyhättyä turistikrääsää, jota sai joka kadunkulmasta. Käärme oli luultavasti aitoa kultaa. Kokonsa ja timanttien vuoksi käärmeen täytyi olla arvokas. Mutta riittikö se aiheuttamaan tällaisen ajojahdin.
Giorgos käveli puun varjoon ja alkoi tutkia käärmettä yksityiskohtaisemmin. Käärmeen pohjaan oli kreikkalaisin aakkosin kirjoitettu kappa ja alfa, KP ja sana ‘nostos’, joka tarkoitti ‘paluuta’. Mitä nämä kirjoitukset yhdessä tarkoittivat, sitä Giorgos ei tässä vaiheessa pystynyt sanomaan. Eikä ajatus juossut, koska häntä janotti ja käsiä jomotti.
Puhelin soi. Puhelu tuli jälleen tuntemattomasta numerosta. Giorgos tunsi sykkeensä kohoavan.
Ei kai taas, hän ajatteli vastatessaan puhelimeen.
“Haloo, Giorgos täällä.”
“Hei, Giorgos”, miesääni sanoi. Ääni ei kuulostanut tutulta ja Giorgos jäi samaan aikaan sekä jännittyneenä että kiinnostuneena odottamaan, mitä tuleman piti tällä kertaa.
“Tiedän, että sinulla on haluamamme käärme hallussasi”, mies jatkoi. Giorgos meinasi kiistää käärmeen olevan hänellä, muttei ehtinyt, kun mies jo jatkoi:
“En voi kertoa, kuka olen, mutta me olemme puolellasi. Sinun täytyy nyt kuunnella.”
“Keitä te olette? Ja miksi olette puolellani? Miten voisin siihen luottaa?”
Mies ei vastannut Giorgosille, vaan jatkoi omaa sanomaansa: “Mitä teetkin, et saa luovuttaa Nostos-järjestölle käärmettä. Sinulle soittanut nainen edustaa Nostosia.”
Giorgos muisti naisen, joka oli soittanut hänelle, ja tämän tumman, oikeastaan aika pelottavan, mutta myös kiusallisesti Giorgosta hieman kiinnostavan äänen. Edellisten juttujensa oltua vain varjostamista ja velanperintää, vaikutti tässä käärmeen tapauksessa olevan lievästi sanoen uudenlaista särmää.
“Kyllä minulle soitti nainen käärmeestä. Mutta mitä Nostos haluaa minusta tai käärmeestä?”
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Giorgosille soittanut miekkonen vastasi.
“En tiedä, miksi juuri sinut on sotkettu tähän, mutta Nostos aikoo palauttaa helleenisen maailmanjärjestyksen johdollaan. Nostos uskoo, että käärmeen avulla he onnistuvat tavoitteessaan.”
“Mutta miten yksi käärme...?” Giorgos yritti kysyä, mutta soittaja jatkoi: “Vie käärme Likavittokselle, kuten sinua käskettiin. Me huolehdimme lopusta.”
Giorgos ei tiennyt, miksi hänen pitäisi totella ja olisi halunnut enemmän vastauksia. Mutta mies löi luurin kiinni.
2.
Sen enempää ei onneksi ollut pelissä kuin pelastaa maailma helleenisiltä voimilta, Giorgos ajatteli katkeran ivallisesti. Kaikki oli kiinni käärmeestä, joka jostain syystä oli päätynyt hänelle. Ja ystävää ainakin esittänyt mies käski häntä viemään sen Likavittokselle.
Giorgos puntaroi vaihtoehtojaan. Käärmeestä eroon hankkiutuminen tuntui huonolta idealta, koska selvästi häntä etsittiin ja seurattiin. Äsken soittaneen miehen neuvojen kuunteleminen ei niin ikään tuntunut täysin varmalta vaihtoehdolta, koska tällaisena päivänä ja tilanteen ollessa mikä on, miten voisi luottaa täysin tuntemattomaan.
Olisinpa kotona ja voisinpa juoda parvekkeella kylmää ouzoa, jonka kylmät jäät olisivat saaneet vaihtamaan väriään läpikuultavan harmaaksi, Giorgos haikaili ja toivoi entistäkin hartaammin, että olisi jäänyt kotiin tänään.
Mutta hän ei jaksanut olla niin naiivi, että olisi hetkeäkään jaksanut uskoa käärmeen joutumisen hänen hoteisiinsa olevan silkkaa sattumaa. Yksityisetsivän työssä hän oli saanut paljon vihollisia, mutta ei kylläkään hänen tietääkseen kansainvälisen tason gangstereita, jotka voisivat unelmoida helleenisestä maailmanvallasta. Luultavasti kaikki kuvioon sekaantuneet olivat täyskaheleita ja heitä varten voisi Kreikan valtion olla syytä perustaa hyvinvartioitu ja pehmustetuilla seinillä varustettu hourula jollekin lukuisista piskuisista saarista Egeanmerellä.
Giorgos päätti mennä Likavittokselle, vaikkei voinut ymmärtää, miten tuollainen tomuinen, hieman syrjäinenkin paikka voisi olla kaiken avaimena. Komeahan sinne oli kesäiltoina kiivetä kaskaiden sirittäessä korvia huumaavasti rinteen puissa ja katsella Akropoliin suunnalle ja merelle. Kuten kaikilta Ateenan korkeilta kukkuloilta, siellä saattoi aistia meren suolaisen tuoksun ja saada ohikiitäväksi hetkeksi kosketuksen Kreikan eeppiseen historiaan, jolloin Ateena kaupunkivaltiona, poliksena oli ollut maailman keskipiste. Siitä nyt tosin oli aikaa, joten todennäköistä oli saastelaskeuman lemu, jos kukkulalla oikein nenää nosti haistellakseen.
Hän hyppäsi ensimmäiseen taksiin, jonka onnistui löytämään. Pirssikuski kuunteli jalkapallo-ottelua radiosta. Giorgosia olisi saattanut hirvittää kuljettajan tapa ajaa siten, että rattia pitelivät ajoittain vain tämän polvet, jos hän olisi huomannut sen. Hän ajatteli kuitenkin kuumeisesti eikä kiinnittänyt huomiota kuskiin, joka yritti hänelle välillä jutellakin katsellen takana istuvaan matkustajaansa päin.
Kuljettaja hiljeni vasta, kun näki Giorgosin tarkistavan Coltinsa olevan täynnä patruunoita. Giorgos tunsi, että aseesta hänen ei tänään olisi varaa luopua.
Taksi kurvasi pois paikalta jätettyään Giorgosin Likavittos-kukkulan huipulla sijaitsevalle kääntöpaikalle. Paikalla ei ollut ristin sielua näin keskellä päivää. Illalla siellä olisi ollut autoilla ajelevia nuoria pareja ja muita illanviettäjiä, mutta nyt oli autiota. Oli erittäin kuuma ja ilma tuntui seisovan painostavana ja raskaana. Tomu nousi asfaltista Giorgosin kävellessä. Kaukainen liikenteen jyly ja kaskaiden aaltoina toistuva siritys täyttivät äänimaailman.
Giorgos tähysteli hetken ympärilleen. Missään ei näkynyt elonmerkkejä. Paremman idean puutteessa hän päätti kävellä kohti stadionia, joka kohosi jonkin matkan päässä kääntöpaikalta. Hän katsoi alas kaupunkiin päin nähden muurahaisen kokoisia ihmisiä kaduilla ja ajoteillä körötteleviä pikkuautoja. Kuumuus oli korventava.
“Kädet ylös ja jätä käärme siihen, missä nyt olet”, hän kuuli äänen takaansa. Ääni kuulosti tutulta ja hän päätteli sen kuuluvan naiselle, joka oli aamupäivällä soittanut hänen ollessaan kahvilassa idyllisessä Plakassa.
Giorgos nosti kätensä ylös ja kääntyi hitaasti ympäri. Alasviettävä rinne jäi nyt hänen taakseen. Hän näki vaaleaan jakkupukuun pukeutuneen kauniin tummatukkaisen naisen, jonka hiukset olivat upeasti kiharretut. Nainen oli huoliteltu ja Giorgosin mielestä upea ilmestys. Jos tämä ei olisi osoittanut häntä aseella, olisi Giorgos saattanut innostua naisen näkemisestä enemmänkin. Seurassaan naisella oli kolme korstoa, jotka näyttivät olevan tosissaan. Yhdellä oli nyrkkirauta kädessä, yhdellä nahkakynsikkäät, jotka sopivat liian hyvin mukilointiin. Kolmas heilutteli pistoolin sijasta perhosveistä Giorgoksen makuun turhan taitavasti.
“No niin, nyt se käärme tänne tai alkaa paukkua!” nainen sanoi.
“Äläpäs hätäile”, Giorgos viivytteli. Hän tahtoi vastauksia, vaikka juuri nyt tuntuikin epätodennäköiseltä, että hänelle niitä annettaisiin. “Tahdon tietää, miksi haluatte tämän käärmeen.”
Giorgos kaivoi käärmeen housuntaskustaan ja heilutteli sitä vasemmassa kädessään.
“Jos et ole huomannut, et ole neuvotteluasemissa”, nainen totesi.
“Asia on todella näin, mutta koska olen ilmiselvästi harmiton, mielelläni kuulisin suunnitelmistanne.”
Nainen naurahti; Giorgos selvästi huvitti häntä.
Giorgos ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan, päättäisikö nainen kertoa poppoonsa suunnitelmista, vaan heittäytyi nopealla loikalla rinteeseen ja kieri alemmas.
“Saamari!” Giorgos kuuli naisen huutavan. “Menkää hänen peräänsä ja napatkaa käärme.”
Korstot eivät Giorgosin onneksi olleet mitään pikasprinttereitä, eikä hänellä itselläänkään ollut muuta estettä Kreikan olympiajoukkueeseen pääsylle kuin muutaman vuosikymmenen harjoittelun puuttuminen. Hän juoksi stadionin sivustalle, missä vastassa oli metalliverkkoaita.
Koska hänessä ei ollut vuoristogasellin vikaa, oli aidan ylittäminen vaivalloista. Hän hyppäsi niin korkealle verkkoaitaa kuin pääsi ja otti kiinni metalliverkon punoksista. Juuri kun hän oli ehtinyt saada hivutettua itsensä lähelle aidan yläreunaa ja oli nostamassa toista jalkaansa aidan reunuksen yli, tunsi hän tiukan otteen jalassaan.
“Alas sieltä”, mörisi miesääni.
Sitten häntä kiskaistiin lujaa. Hän putosi selälleen aidan eteen kipeästi. Vaalea tomupilvi nousi maasta tömähdyksen voimasta.
Hän tarkasteli tilannetta uudesta näkökulmasta, maasta käsin. Ajojahdissa olleet miehet näyttivät lievästi ilmaisten vihamielisiltä, ja nyt kahdella heistä oli aseet käsissään ja kolmannella nyrkkirauta. Giorgos arveli, että nyrkkirauta tuskin oli vain rystysiä koristamassa.
“Sofia, mitä teemme hänelle?” yksi miehistä kysyi.
Giorgos oli sillä välin hivuttautunut istumaan metalliaitaa vasten. Coltin esiin kaivaminen ei tasoittaisi hirveästi tilannetta tällaisen ylivoiman edessä, hän arveli.
“Nyt käärme tänne tai...” nainen uhkasi osoittaen jälleen pistoolilla. Tilanne tuntui kiusallisen tutulta tässä vaiheessa.
“...tai saan nikkelistä yliannostuksen”, Giorgos veisteli.
Kukaan ei nauranut. Sen sijaan Sofia viritti aseensa ja ojensi toisen kätensä.
“Tänne se käärme! Kärsivällisyyteni loppuu juuri nyt!”
Vastentahtoisesti Giorgos kaivoi käärmeen esille. Hän ei varmasti tahtonut Nostos-nimisen järjestön maailmanvalloitusta, mutta käärmeeseen sinällään hänellä ei ollut tunnesidettä. Sehän oli aiheuttanut hänelle vain harmia niinä muutamina tunteina, jotka se oli ollut hänen hallussaan.
“Pidä hyvänäsi”, Giorgos sanoi ja nakkasi käärmeen Sofialle.
Aurinko meni hyvin pieneksi hetkeksi pilveen, jonka jälkeen pilvet haihtuivat ja auringonsäteet korostivat kultaisen käärmeen kiiltoa.
Sofia hymyili vinosti ja katseli vasta saamaansa aarretta valoa vasten.
“Viimeinkin se on minun”, hän myhäili.
Hänen korstokoplansa oli kerääntynyt ympärille katselemaan käärmettä. Giorgos nousi seisomaan. Hän otti muutaman askeleen aidasta pois päin. Sitten, juuri kun hän oli pistämässä juoksuksi, tuli pikaisella loikalla yksi häntä uhanneista miehistä hänen eteensä.
“Sinä et lähde minnekään!”
Giorgos ajatteli, ettei hänellä ole mitään hävittävää, vaan potkaisi miestä jalkoväliin voimiensa takaa. Mies meni kaksinkerroin, ja Giorgos kolautti tätä polvellaan leukaan niin, että mies kaatui maahan.
Sillä välin kaksi muuta miestä oli ehtinyt paikalle.
“Haluat siis tapella?” toinen miehistä sanoi hypistellen nyrkkirautaansa. Toinen taas nauroi kuin hänen kaverinsa olisi murjaissut hyvänkin vitsin.
“En halua tapella. En ainakaan, kun on kaksi yhtä vastaan!” Giorgos yritti vedota miehiin
“Voi voi”, sanoi nyrkkiraudalla varustautunut mies. Mies heitti heti tämän sanottuaan hirvittävän oikean suoran ilmaan.
Giorgosin onnistui juuri ja juuri väistää vasemmalle. Hän tempaisi kovan vasemman koukun ukkelin leukaan. Miehen suupielistä alkoi vuotaa verta.
Toinen miehistä ryntäsi Giorgokseen kiinni takaapäin. Tämä rutisti hänet lukko-otteeseen. Giorgos yritti pyristellä ja potkia, mutta mies oli niin paljon isompi, ettei otteesta irrottautuminen onnistunut.
Äsken leukaansa saanut mies tuli ja löi Giorgosia vatsaan. Tätä seurasi toinen kova isku oikealla koukulla häntä leukaan. Giorgos tunsi valtavan kivun leuassaan. Iskua seurasi muiden iskujen sarja.
Hän alkoi horjua kivusta tajuissaan olemisen ja pökertymisen rajamailla. Auringon paahde tuntui kirkastuvan hänen silmissään. Huutoa, laukauksia ja kahistelua olivat hänen viimeiset muistikuvansa ennen kuin hän menetti tajuntansa.
Saattoi kulua tunti tai päivä. Giorgos ei tiennyt, miten kauan oli ollut poissa pelistä, kun hän jälleen alkoi palata tajuihinsa.
“Herää, herää”, hän kuuli miesäänen, joka kuulosti tutulta.
Suuta kuivasi ja leukaa jomotti. Silmät tuntuivat siltä kuin silmäluomet olisi valettu lyijylevyistä, jotka jokin häntä suurempi voima yritti hivuttaa alaspäin turvonneiden silmien peitoksi. Hänen onnistui kuitenkin raottaa silmiään.
Kun hän alkoi erottaa jotakin, hän havaitsi edessään kaljupäisen miehen, joka hymyili. Mies oli pukeutunut kauluspaitaan. Eikä tällä ollut käärmetatuointia, Giorgos pisti merkille.
“Sait aikamoisen löylytyksen äsken, Giorgos.”
“Niinpä taisin saada”, sai Giorgos sanottua kakostellen; oli kuin hänen kuivaa suutaan olisi yritetty käyttää hiekkalaatikon tyhjennykseen.
“Olen pahoillani, että myöhästyimme. Onneksi Nostosin tyypit eivät ehtineet päästää sinua päiviltä. Lähellä se kyllä oli.”
Nyt Giorgosilla välähti: mies oli hänelle aikaisemmin soittanut henkilö. Hän oli tullut paikalle, kuten oli luvannutkin.
“Sinä olet se, joka soitti minulle?”
“Kyllä. Olen Markos Venitzis. Olemme Kreikan salaisen palvelun mysteeriasiain osastolta, Mithoksesta.”
Giorgos nauroi. Se oli virhe, koska häntä sattui kylkiin ja kasvoihin aivan julmetusti: hymy hyytyi.
“Mysteeriasiain osasto Mithos? Älä nyt viitsi, olen muutenkin kuullut tänään kaikkea outoa kyllästymiseen asti.”
“Mithos ei ole vitsi. Mutta Nostos ilmeisesti sai käärmeen?”
“Kyllä, minun oli pakko luopua siitä. Olosuhteiden pakosta.”
“Sitä vähän pelkäsimmekin”, Markos sanoi. Giorgos ei ollut aivan varma, oliko tämän äänessä epäilystä vai pelkoa. “Nyt käärme on varmasti jo Konstantinopolissa.”
3.
He olivat kaikki mustassa autossa, jonka lasit olivat tummennetut. Sisällä tuoksui nahalta ja pesuaineelta. Auto oli puleerattu ja muutenkin viimeisen päälle.
Markos istui Giorgosin kanssa takapenkillä. He ajoivat suuren harmaan betonirakennuksen kulman taakse Ampelokipoi-metroaseman lähettyvillä. Rakennuksen sivustassa oli luiska, jota pitkin pääsi ajamaan maan alle.
Parkkihallissa oli puolisen tusinaa samanlaista mustaa autoa. Kaikki olivat Mercedes Benz -merkkisiä ja kuin vastikään kiillotetun näköisiä.
He kävelivät vaitonaisina hissille. Hissin oven vieressä oli paneeli, jossa olevaa numeronäppäimistöä Markos näppäili. Giorgos laski Markoksen näppäilleen kymmenlukuisen tunnusluvun. Hissin ovi aukesi.
He astuivat hissiin ja ovet sulkeutuivat heidän takanaan. Sisällä oli toinen samanlainen numeronäppäimistö kuin oli ollut hissin ulkopuolellakin. Jälleen Markos näppäili pitkän numerosarjan. Hissin takaseinä avautui. Giorgos häkeltyi seinän avautumisesta.
“Mennäänpä sisälle”, Markos sanoi ja ohjasi Giorgosta sisälle. “Tässä on Mithosin päämaja.”
Päämajassa näkyi keskellä maisemakonttori, jossa työskenteli tusinan verran työntekijöitä. Osa työtuoleista oli tyhjiä ja niiden selkämyksillä roikkui pikkutakkeja ja neulepuseroita. Seinustoilla oli lukuisia ovia ja heistä katsoen vasemmalla ja oikealla oli pitkät käytävät, joiden varrella oli huoneita. Huoneisiin johtavat ovet olivat viininpunaisia.
He menivät Markosin toimistoon. Markos haki heille kahvit, mistä Giorgos oli hyvin kiitollinen; edellisestä kahvikupillisesta oli kulunut jo turhan paljon aikaa
“Asia on niin, että olemme jo useita vuosia yrittäneet päästä Nostos-järjestön jäljille”, Markos aloitti.
Giorgos ei virkkonut tähän mitään, vaan odotti kiinnostuneena, miten kertomus jatkuisi.
“Emme kuitenkaan ole siinä onnistuneet. Kaikki alkoi 1900-luvulla Yrjö toisen ollessa kuninkaana. Hovissa oli eräitä, sanotaanko, mysteerien tutkimukselle myötämielisiä vaikuttajia. Niinpä Mithos sai alkunsa. Suurimpana huolenaiheena alullepanijoilla oli Konstantinos Palaiologoksen käärme.”
“Mitä tiedät käärmeestä?”
“Käärmeen synty ei ole meille täysin selvillä. Hovin jäseniltä toisille kulkeneissa asiakirjoissa kerrotaan kuitenkin, että osmannien vallattua Konstantinopolin, olisi viimeinen bysantin keisari Palaiologos vannonut kostoa. Ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt pyytää hovissaan toimineita okkultisteja tallettamaan valtakuntansa voiman ja esi-isistä asti kantautuvan hengen yhteen esineeseen.”
“Käärmeeseen.”
“Aivan. Kuten tiedätkin jo, myytin mukaan käärmeen avulla voitaisiin luoda uusi helleeninen aikakausi.”
“Minkä Nostos kuvankaunis Sofia johdossaan yrittää tehdä”, totesi Giorgos.
“Juuri niin, ja tarina voi päättyä vain siellä, missä se on alkanutkin.”
“Eli missä?” Giorgos kysyi.
“Konstantinopolissa.”
Ateenan lentokentällä oli vilkasta heti aamusta. Giorgos oli käynyt Markoksen kanssa edellisiltana kotonaan hakemassa puhtaita vaatteita. Markos uskoi hänen olevan vaarassa eikä siksi päästänyt Giorgosta yksin asunnolleen. Hänen ei myöskään sallittu nukkua omassa kodissaan, joten yön hän oli viettänyt hotellissa, josta Markos oli varannut hänelle huoneen. Vielä ennen lähtöään illalla oli Markos varoittanut, että kaikki käärmeestä tietävät olivat suuressa vaarassa.
Varhain aamulla hän oli matkustanut metrolla lentokentälle. Kaikki oli sujunut mutkattomasti eikä lähtöselvityksissä ja turvatarkastuksessa mennyt kauan. Mukanaan hänellä oli pelkät käsimatkatavarat, joten perillä kohteessaan hän pääsisi nopeasti jatkamaan matkaansa.
Giorgos istui lentokoneessa käytäväpaikalla. Lentokoneessa oli rauhallista, koska lento ei ollut aivan täyteen varattu ja osa matkustajista yritti nukkua pois univelkojaan. Hiljaista puheensorinaa kuului sieltä täältä, mutta muuten vallitsi rauha.
Koneen noustua Giorgos huomasi korviensa olevan lukossa. Äänet kuulostivat kaikuvilta ja tulevan kauempaa kuin tosiasiassa tulivatkaan. Hän irrotti turvavyönsä ja päätti vähän jaloitella.
Parin penkkirivin päässä hänestä istui mieskaksikko tummissa puvuissa. Kun Giorgos vilkaisi heitä kohden, hänestä tuntui kuin he olisivat äkkiä kääntäneet katseensa pois. Hän yritti salavihkaa tarkistella miehiä matkan päästä, mutta ei huomannut mitään poikkeuksellista. Ehkä eilisen tapahtumat olivat saaneet hänen tuntosarvensa virittäytymään liian herkiksi.
Giorgos kävi wc:ssä ja palasi paikalleen. Hän katseli näyttöruutua, jolla näkyi lentokoneen sijainti Egeanmeren yllä. Häntä raukaisi.
Noin varttia myöhemmin hän heräsi ja huomasi torkahtaneensa. Kone oli laskeutunut juuri. Matkustajat kaivelivat kassejaan ja laukkujaan katonrajassa olevista lokerikoista. Giorgos irrotti vyönsä ja otti laukkunsa istuimen alta.
Istanbulin lentokentällä lentokoneessa vallinnut rauha rikkoutui. Lentokentän käytävät ja liukuportaat näyttivät alimitoitetuilta siellä liikkuville ihmismassoille. Ateenaan verrattuna tunnelma oli eksoottisempi, sillä burkhiin ja huntuihin pukeutuneita naisia oli kaikkialla. Pyhiinvaeltajien kaapuihin pukeutuneita valkoisia miehiä tuli pyhiinvaeltajille tarkoitetun pukuhuoneen suunnasta. Giorgos huomasi kalpeiden muslimipyhiinvaeltajien herättävän toisissa pyhiinvaeltajissa hilpeyttä.
Hänen täytyi käydä wc:ssä. Toilettiin ei ollut jonoa. Hän meni koppiin ja rupesi asialleen seisten. Samassa ovi pamahti auki. Sisään astui mustassa puvussa mies, jonka Giorgos tunnisti toiseksi lentokoneessa istuneista miehistä. Pukumiehellä oli tummat kihartuvat hiukset ja kaulassa paksu kultainen koru, joka näkyi kauluspaidan alta.
Kikkarapää tarttui Giorgosta suurella kourallaan niskasta ja heitti hänet kuin paperilennokin kohti käsienpesualtaita. Ennen kuin Giorgosin vasen kylki kolahti pesualtaaseen, oli hän ehtinyt huomata toisen lentokoneessa istuneista miehistä olevan vahdissa wc:n ovella, ettei asiattomia tulisi paikalle häiritsemään pahoinpitelyä.
Kohtaaminen pesualtaiden kanssa teki kipeää, mutta hän yritti kivusta huolimatta päästä jaloilleen. Markosin varoitukset olivat osuneet oikeaan. Nostos ei selvästi pelleillyt, koska uskalsi käydä kimppuun lentokentän tapaisessa hyvin vartioidussa paikassa. Hän totesi henkikultansa olevan tällä hetkellä höllemmässä kuin kovinkaan montaa kertaa aikaisemmin. Harmillista oli myös se, että jostain syystä Coltia ei saanut lentokoneessa kuljettaa; sitä olisi juuri nyt tarvittu kipeästi.
Päälle käynyt mies lähestyi häntä jälleen. Mies yritti potkaista Giorgosta, mutta Giorgosin onnistui tarrata hänen jalastaan kiinni ja kaataa miehen maahan. Giorgos potkaisi miestä niin kovaa kuin pystyi, mutta ukkeli ei siitä hievahtanut, vaan alkoi nousta ylös.
Kiharapään silmät leimuivat vihasta. Mies kaivoi perhosveitsen taskustaan ja piteli sitä oikeassa kädessään.
Tämä tästä vielä puuttui, kun muutenkin pärjäsin niin hyvin, Giorgos ajatteli.
Hän vetäisi nahkavyönsä, jossa oli iso solki, irti housuistaan ja kietoi sen nopeasti vasemman kätensä ympärille. Mies yritti tuikata veitsellä, mutta Giorgos väisti iskun ja onnistui huitaisemaan alakautta iskun miehen leukaan. Kuului rusahdus, ja mieheltä irtosi pari hammasta.
Mies mylväisi ja kävi päälle raivoisasti veren valuessa hänen suupielistään. Giorgos onnistui lataamaan kovan vasemman koukun vyönsoljella miehen päähän.
Giorgosin onneksi mies kaatui maahan ja veitsi putosi hänen kädestään. Nopeasti Giorgos potkaisi veitsen pois.
Toinen miehistä oli huomannut kaverinsa olevan pulassa ja ryntäsi paikalle. Giorgos juoksi vastaan ja onnistui iskemään oikean suoran hyökkääjän leukaan. Mies hätkähti sen verran, että Giorgos pääsi juoksemaan ulos wc:stä.
Hän juoksi minkä pääsi ja totesi juostessaan matkatavaroidensa jääneen wc:hen, mutta se tuntui pikkuseikalta. Kaikeksi onneksi hänen passinsa ja lompakkonsa olivat olleet hänellä taskuissa, joten välttämättömimmät olivat tallella.
Päästyään ulos ruuhkaiselta lentokentältä hän nappasi taksin erään pariskunnan edestä.
“Kohti keskustaa, äkkiä!” hän sanoi kuljettajalle hypättyään taksiin.
Kuljettaja kohautti olkia ja iski tallan pohjaan. Taakse jäi pariskunta, joka pui Giorgosin perään nyrkkiä.
Giorgos jäi taksista lähelle osoitetta, jonka Markos oli hänelle edellisiltana antanut.
“Tässä on kontaktisi nimi ja puhelinnumero. Mene tähän osoitteeseen ja soita hänelle”, oli Markos ohjeistanut häntä.
Giorgos kaivoi puhelimensa esille. Näyttö oli haljennut taistelun tuoksinassa lentokentällä, hän huomasi. Puhelin kuitenkin toimi. Hän näppäili kontaktin puhelinnumeron.
“Niin?” vastasi naisääni puhelimesta.
“Täällä Vamvakaris”, sanoi Giorgos kuten Markos oli ohjeistanut. Markos oli mieltymyksensä mukaisesti valinnut Giorgosin koodinimeksi tunnetun rebetikolaulajan Markos Vamvakariksen sukunimen.
“Selvä. Pysy siellä, tulen hakemaan sinua”, oli nainen sanonut ja katkaissut puhelun.
Giorgos istahti läheiseen kuppilaan teelle. Muutamat paikalliset istuivat myös juomassa teetä ja polttelemassa tupakkaa vesipiipuista.
Pian saapui rähjäisen näköinen Fiat-henkilöauto, joka pysähtyi kadunvarteen. Autoa kuljettanut nainen avasi kuljettajan puolen ikkunan. Hän nosti aurinkolasit silmiltään, haki katsekontaktin Giorgokseen ja nyökkäsi päällään auton suuntaan. Giorgos hyppäsi kyytiin.
Nainen oli kaunis eikä Giorgos voinut harhailevalle katseelleen mitään. Tällä oli tyköistuva, naisellinen kesämekko yllään. Hiukset oli kauniisti suoraksi leikatut ja muutenkin nainen oli upea ilmestys.
“Nimeni on Katerina”, nainen esittäytyi ajaessaan.
“Hauska tavata, nimeni on Giorgos, Giorgos Kontogiorgos.”
“Tiedän, Mithoksesta kerrottiin.”
Seurasi hiljaisuus, joka katkesi pian.
“Helvetti!” Katerina huudahti.
“Mitä nyt?”
“Meitä jahdataan.”
Taustapeilissä näkyi tummanvihreä Jeep-katumaasturi.
Giorgos katsoi taakse peilien kautta: hän pystyi erottamaan etupenkillä istuvat kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen ja toisella oli tukkaa. Klanipää ajoi aurinkolasit päässä.
Vanha Fiat hyrähti vaivalloisesti Katerinan painaessa lisää kaasua. Hän pujotteli taitavasti Istanbulin kapeita katuja.
Katerina teki äkkikäännöksen oikealle. Fiatin perä heitti toiseen suuntaan ja tempaisi kadunkulmasta sanomalehtitelineen nurin. Giorgos piti kiinni kojelaudasta rystyset valkoisina.
Jeep ei kuitenkaan luovuttanut, vaan seurasi sulavasti heitä. Kuului tööttäyksiä ja kirkuvia jarrutusääniä, kun Fiat ja Jeep pujottelivat kovaa vauhtia muun liikenteen seassa.
“Emme pääse heitä karkuun autolla.”
Giorgos oli samaa mieltä, mutta kaikki mieleen tulevat vaihtoehdot hirvittivät.
Katerina kiskaisi ratista ja ajoi auton nopealla liikkeellä jalkakäytävälle kohtaan, jossa ei sillä hetkellä ollut jalankulkijoita. Hän iski käsijarrun kiinni.
“Toivottavasti juokset kuin vinttikoira”, Katerina sanoi. “Mennään!”
Sitten Katerina lähti autosta ja pujahti kujalle, joka lähti talojen välistä. Giorgos pinkoi perässä.
Olisinpa laittanut juoksulenkkarini, Giorgos mietti puuskuttaessaan Katerinan perässä.
Katerina paineli edellä kuin aropupu. Kävi täydestä työstä pysyä hänen perässään.
He tulivat talojen välistä vilkasliikenteiselle kadulle, jolla kulki autoja ja pyöräilijöitä tuhkatiheään.
“Tänne päin”, Katerina huusi ja näytti tietä.
Giorgos jolkotti perässä askelin, jotka alkoivat olla jo kulmikkaita. Hikiläikät kainaloissa laajenivat. He juoksivat suuren katedraalin piha-alueelle. Kyseessä oli aikoinaan Hagia Sofiana Konstantinopolissa tunnettu kirkko, joka muutettiin osmannin vallattua kaupungin moskeijaksi 1400-luvulla.
“Tuonneko me menemme?” Giorgos ihmetteli nähdessään heidän päämääränsä.
“Kyllä, sillä Palaiologoksen käärmeen tarina jatkuu Hagia Sofiassa.”
Giorgos ei kiistänyt tätä, mutta ihmetteli rakennuksen valtavaa kokoa. Kun he pääsivät pääovista sisälle, ei Giorgoksen ihmetys valtavien pylväiden, mosaiikkien ja koristeiden keskellä suinkaan laantunut. Heillä ei ollut aikaa tätä arkkitehtonista ja pyhää ihmettä ihmetellä, mutta todellinen taideteos se oli.
“Tule!” Katerina hoputti Giorgosta. “Uskon, että takaa-ajajamme tulevat aivan pian, mennään piiloon.”
He saapuivat kohtaan, jossa oli katossa koristeellisia kuvioita.
“Katso kattoa”, Katerina kehotti.
Giorgos katsoi. Hän näki kukkamaisia koristeita, joita ei oikein tarkemmin osannut kuvailla mielessään. Hän katsoi kysyvästi Katerinaa.
“Kun koristetta katsoo tarkemmin, voi koristeen alla erottaa haalean ristin, kristinuskon symbolin jäänteen.”
Giorgos tuijotti ja hetken katsottuaan todella näki hyvin haalean ristikuvion uudemman koristeen alla.
“Nostos ei tiedä Palaiologoksen myytistä sitä osaa, jonka mukaan tällä paikalla käärmeen haltija vapauttaa Palaiologoksen ja helleenien ikiaikaisen voiman. Tuo voima on palauttava kerran niin mahtavan Helleenisen maailmanvallan.”
“Miten sinä tiedät myytin?” Giorgos kysyi.
“Olen Palaiologoksen sukulinjaa, joka on säilynyt näihin päiviin saakka. Minulla on vain pari elossa olevaa sukulaista. Palaiologoksen jälkeläisten henkilöllisyyttä on pidetty tarkasti varjeltuna salaisuutena.”
“Koska muuten jälkeläiset olisivat vaarassa”, Giorgos sanoi.
“Aivan. Ja olen sitä mieltä, että käärmeelle on vain yksi oikea kohtalo.”
“Mikä se on?”
“Tuhoaminen.”
Giorgos tunsi houkutusta olla eri mieltä, mutta lopulta päätyi samaan lopputulemaan.
He alkoivat tarkkailla kattoa ja ympäristöä. Samalla he miettivät, mihin heidän kannattaisi mennä piiloon. Piilossa he voisivat miettiä seuraavaa siirtoa, kuinka saisivat käärmeen takaisin.
Katerina huusi, ja Giorgos tunsi tymäyksen takaraivossa. Sen jälkeen hänellä oli vain pieniä muistikuvia, että häneen tarrattiin. Viimeisenä ennen tajunnan menetystä hän muisti putoamisen tunteen.
4.
Giorgos havahtui kirkumiseen, jonka kuuli vaimennettuna jostain kauempaa. Päätä särki kuin hän olisi ollut isommillakin juomingeilla koko viikonlopun. Takaraivossa tuntui jotain kosteaa ja hän oli varma, että siellä komeilee iso haava. Olo ei ollut muutenkaan kaksinen.
Oli lähes sysimustaa. Tuoksui pölyltä ja kumilta.
Kun hän kohotti kättään, se kolahti pian metalliin. Hän tajusi olevansa auton takakontissa. Auto ei kontin koosta päätellen ollut mikään pieni kauppakassi, jollaisen konttiin hänen änkemisensä olisi ollut päällekarkaajille merkittävä vaiva. Hän arveli myös, että pakenemisella oli kiire; hänet oltiin jätetty varmasti henkiin vain siksi, että he olivat Katerinan kanssa olleet julkisella paikalla, missä heitä ei ollut helppoa päästää päiviltä. Tosin hänelle oli epäselvää, miten heidät oli tajuttomina onnistuttu saamaan ulos Hagia Sofiasta kenenkään huomaamatta.
Giorgos kääntyi selälleen ja tunsi takareittä vasten jotain kovaa. Hän kopeloi reiden alta ja arveli löytäneensä pullotunkin. Tunkin irrotettava nostokahva oli kateissa. Hämärässä ja ahtaassa sen löytäminen ei ollut helppoa.
Pitkältä tuntuvan ajan hän yritti käsikopelolla etsiä metalliputkea. Sitten hän muisti avaimensa. Hän kaivoi avaimet taskustaan. Avaimenperässä oli pieni led-valo.
Avaimenperästä lähti juuri sen verran valoa, että hän saattoi nähdä kontissa noin parinkymmenen sentin valokiilassa, mitä siellä oli. Nurkasta nurkkaan ja vaivalloisesti kääntyen kohti takakontin istuinten vastaista puolta hän tutki ahdasta soppea. Viimein hän näki putken, jonka päässä oli kuminen tuppi. Se oli tunkkiin sopiva kahva.
Hän etsi himmeässä, sinertävänhohtoisessa valossa kontin lukon. Sen löydettyään, hän siirsi tunkin lukon alle ja työnsi tunkin nostamiseen tarkoitetun putken paikoilleen.
Ahtaassa tilassa oli vaikea käyttää tunkkia, etenkin kun yläasennossa tunkin käyttövipu ei meinannut mahtua paikoilleen. Hänen onnistui kuitenkin vaivoin käyttää tunkkia. Ensi yrityksellä tunkki lipsahti paikoiltaan. Hän aloitti alusta.
Tällä kertaa hän nosti tunkilla takakontin luukkua vielä hitaammin. Giorgos piteli tunkkia toisella kädellään ja toisella käytteli nostovipua. Pelti rutisi, kun hän kankesi luukkua ylöspäin. Hieman häntä huolestutti, että lukko ei antaisi periksi, vaan peltiin tulisi pelkkä reikä.
Hetkeä myöhemmin kuului naksahdus. Lukko antoi periksi ja kontin luukku aukesi. Giorgos potkaisi luukun auki.
Jalat ja selkä olivat kankeat kontissa nököttämisestä. Hän oli jonkinlaisessa tunnelissa. Kauempaa kuului puhetta ja tasaista kohinaa. Kohina oli outoa, koska se ei ollut tavanomaista liikenteen melua. Pikemminkin se kuulosti kuin vesiputous olisi kohissut kiveä vasten, mutta jotenkin ääni oli vielä putouksen jylyä tasaisempaa ja vaimeampaa. Sitten hän tajusi: he olivat Bosporinsalmessa kulkevassa merenalaisessa tunnelissa. Koska tunnelissa ei ollut liikennettä, oli kyseessä jonkinlainen huoltotunneli.
Ajatuksen katkaisi kiljaisu, joka kuului nyt selvemmin. Se oli Katerina, hän tajusi.
Giorgos kulki äänen suuntaan. Tunneli kääntyi vasemmalle. Käännöskohdassa oli tavarakontteja ja sekalaista rojua. Hän käveli varovasti nurkalle.
Kun hän kurkisti nurkan taakse, hänen onnistui erottaa Katerina. Tunneli oli valaistu halogeeniheittimillä, jollaisia rakennustyömailla käytetään. Katerina oli istutettu tuoliin. Näytti siltä, että hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu nippusiteillä.
Lähellä Katerinaa seisoi tuttu hahmo: Nostoksen Sofia. Tämän vieressä oli pöytä, jolla oli avoin salkku. Sofian ympärillä seisoskeli neljä miestä. Yksi miehistä seisoi lähempänä Giorgosta, mutta selin häneen. Giorgoksen mielestä näytti siltä, että miehen oli tarkoitus vartioida sisääntuloa, mutta tämä teki työnsä kehnosti.
”Ala kertoa kaikki käärmeestä tai käy huonosti”, Sofia uhkaili.
”Mistään hinnasta en aio kertoa mitään. Ennemmin vaikka kuolen!”
”Typerä ämmä, sehän sopii. Jos kerran niin tahdot. Mutta tiedä se, että me löydämme elossa olevat sukulaisesi ennemmin tai myöhemmin.”
Giorgos ei kuullut kaikkea, mutta tajusi tilanteen olevan uhkaava. Hän mietti, mitä tehdä ja katseli ympärilleen.
Sofia käveli pöydällä olevan salkun luokse. Hän otti esille skalpellin, jonka kylmä teräs välähti hänen kädessään.
”Viimeinen mahdollisuutesi, kerro kaikki tai kohta et enää kerro mitään.”
Katerina katsoi Sofiaa suoraan silmiin.
”En ikimaailmassa.”
”Saamasi pitää”, Sofia sanoi ja alkoi viedä skalpellia lähemmäs Katerinan kaulaa. Katerina yritti rimpuilla, mutta häntä aloillaan pitävät sidokset olivat liian tiukalla.
”Seis!” vartioivan miehen huuto havahdutti Sofian. Kuului laukaus ja metallin kilahdus. Sitten mies kaatui maahan.
Giorgos ajoi keltaisella trukilla. Moottori huusi lujaa, kun hän painoi kaasupolkimen pohjaan. Kolme jäljellä olevaa Sofian kätyriä jäivät aloilleen ja yrittivät kaivaa aseitaan esille. Liian myöhään: Giorgos onnistui teilaamaan heidät trukilla. Yllätyshyökkäys oli onnistunut. Sofian kätyrit olivat poissa pelistä.
Sofia vältteli trukkia käytävässä olevien pylväiden ja metallikonttien välissä. Giorgos pysäytti trukin ja laskeutui alas.
”Sinä!” Sofia huudahti tajuttuaan, kuka oli tullut häiritsemään hänen suunnitelmiaan.
”Minäpä hyvinkin. Päästä Katerina menemään ja anna käärme minulle.”
Sofia naurahti: ”Luuletko tosiaan, että kauniisti pyytämällä saisit käärmeen ja päästäisin vangin menemään?”
”Jotenkin toivoin niin.”
”Olet tyhmempi kuin luulinkaan”, Sofia sanoi ja otti käsiaseen esille. ”Ja siitä rankaistaan lyijyllä.”
Laukaus kajahti tunnelissa ja kaikui kauas. Giorgos tunsi räjähtävän kivun solisluun luona oikeassa hartiassaan.
Sofia oli horjahtanut taaksepäin ratkaisevan verran, koska Katerina oli onnistunut keinauttamaan itsensä tuolilla kaatumaan niin, että oli saanut asetta heiluttelevaa Sofiaa tönäistyä. Tuo tönäisy oli pelastanut Giorgosin.
Giorgos nappasi äkkiä Sofiaa asekädestä kiinni. Hän otti taskustaan jakoavaimen, jonka oli sinne sujauttanut takakontista. Sofia huudahti, kun jakoavain läsähti hänen vasempaan leukaperäänsä.
“Tämän saat maksaa!” Sofia raivosi. Hänen silmänsä olivat suuret ja punertavat. Leuasta valui veri ja verivana ylsi aina valkeaan kaulaan saakka. Katerina makasi kyljellään tuoliin kytkettynä maassa ja katsoi kamppailua pystymättä siihen enää vaikuttamaan millään tavalla.
Sofian onnistui riuhtaista itsensä irti Giorgoksen otteesta. Hän kohotti aseensa kohti Giorgosta ja valmistautui ampumaan.
Pam!
Laukaus kuului jostain heidän takaansa. Luoti osui Sofiaa tarkasti käteen niin, että tämä joutui pudottamaan aseensa. Giorgos ei hukannut hetkeäkään, vaan tarrasi lujasti kiinni naiseen.
“Anteeksi, että myöhästyimme jälleen”, Markos sanoi kävellen heitä kohti. Seurassaan tällä oli viisi kuusi miestä, jotka olivat pukeutuneet pukuihin ja kantoivat aseita.
Giorgos hymyili apujoukot nähdessään.
“Tapanne mukaan”, Giorgos sanoi, “Joku päivä se maksaa vielä jonkun hengen.”
“Äläs nyt liioittele, eihän tämä ollut edes lähellä.”
Mithoksen miehet irrottivat tällä välin Katerinan tuolista. He ottivat myös Sofian kiinni ja iskivät tälle käsiraudat ranteisiin.
Markos käveli Sofian luo.
“Olen Markos Venitzis ja me olemme tavanneet ennenkin.”
Sofia katsoi uhmakkaasti Markosta silmiin. Hän yritti rimpuilla Mithoksen miesten otteessa. Markos kumartui ja tutki Sofian taskut.
“Ahaa”, hän sanoi jotain löydettyään. Hän veti taskusta esiin käärmeen, joka oli koko jupakan takana. “Tämä on nyt Kreikan valtion omaisuutta, kuten sen kuuluukin.”
Markos antoi käärmeen Giorgokselle.
“Pidä sinä sitä vähän aikaa. Sinullehan sitä tässä taannoin tyrkytettiinkin.”
“Kiitos. Kai”, Giorgos sanoi ja pyöritteli käärmettä käsissään. “Mutta miten te löysitte minut?”
“Mithokselle mikään ei ole mysteeri, ei edes Istanbulin salaisuudet”, Markos sanoi virnistellen.
Giorgos katsoi herkeämättä Markokseen.
“Okei. Katerinalla on mukanaan mikrosiru, jonka avulla onnistuimme löytämään teidät. Koska Katerinasta ei ollut kuulunut mitään hänen saatua sinuun kontaktin, arvasimme jonkin olevan vinossa.”
“Pääsimme Hagia Sofiaan asti. Sen jälkeen seuraava muistikuva onkin, että heräsin kolkattuna auton takakontista”, Giorgos kertoi ja osoitti tunneliin siihen suuntaan, jossa auto oli.
“Eittämättä kiperä paikka, mutta siitäkin selvittiin. Nyt tarvitsette Katerinan kanssa hoitoa. Kun pääsemme takaisin komentopaikkaamme täällä, voimme hiljalleen aloitella Nostoksen jäsenten kuulustelut. Olet tervetullut mukaan.”
“Kiitos”, Giorgos sanoi. “Minun täytyy vain ensin hoitaa yksi juttu.”
Tovia myöhemmin Giorgos katseli kohti Bosporinsalmea. Valtavat konttilaivat kuljettivat hiljalleen lipuen rahtia kohti maailman meriä. Hän otti käärmeen taskustaan ja katsoi sitä. Käärmeen silmissä pilkahti valonsäie, kun hän käänteli sitä käsissään. Ulapalta kuului laivan sumutorvi.
Hetken hän seisoi puristaen käärmettä oikeassa nyrkissään katse kohdistuneena horisonttiin. Sitten hän heitti käärmeen niin kauas merelle kuin kykeni. Vaivoin hänen onnistui erottaa pieni molskahdus esineen pudottua veteen. Käärme ja samalla Konstantinos Palaiologoksen mysteeri painuivat ikuisiksi ajoiksi merenpohjaan.
###
