Punainen Jeep Cherokee kiihdytti. Kuljettaja, nainen nelissäkymmenissä, tarrasi lujemmin ohjauspyörään. Hänen katseensa ja laajentuneet pupillinsa hakeutuivat vähän väliä peruutuspeiliin. Nainen oli varma, että musta Mercedes Benz -pakettiauto seurasi häntä.
Kaistanvaihto ei auttanut, vaan musta pakettiauto jatkoi seuraamista. Naisesta tuntui kuin auto tahallaan tahtoisi tulla huomatuksi. Se ei vaikuttanut yrittävänkään seurata huomaamattomasti.
Punaista Jeeppiä ajoi Katariina Kuusinen. Hänellä oli hillityn asiallinen ulkonäkö, vaalet hiukset siististi nutturalla. Harmaa jakkupuku ja silkkinen paitapusero olivat uudet ja tyylikkäät. Naisella oli jäänsiniset silmät kauniit piirteet, joista sai kuitenkin kylmänviileän vaikutelman.
Hän oli lähtenyt töistä, sijoituspankkiiriliikkeestä, ajamaan kohti mökkiään. Viikonloppusuunnitelmaa oli pian lähdön jälkeen alkanut häiritä nyt perässä roikkuva auto.
Perässäroikkuja ja seuraaja hermostutti Katariinaa. Hän tunsi elohiiren alkavan nykiä vasemmassa silmäkulmassaan. Päivä oli muutenkin ollut stressaava. Nyt sai riittää – hän iski kaasupolkimen pohjaan.
Musta pakettiauto yritti kiihdyttää ja pysyä perässä. Mutta Jeep oli nopeampi, ja sen kuljettajan onnistui ohitellen pujotella koko ajan kauemmaksi.
Pian mustaa auto ei enää näkynyt peräpeilissä lainkaan. Nainen alkoi rentoutua, mutta ajoi silti yhä lujaa. Kohta hän pääsi kääntymään pois valtatieltä ja edelleen hiekkaiselle mökkitielle. Hiljaisuudessa sielu lepäsi.
Oli joulukuun alku, mutta talvi oli ollut leuto. Jo lähtiessä oli ollut pimeää ja nyt ei lumettomissa metsissä nähnyt mitään muuta kuin sen, mihin auton valokeila osui tai heijastui. Taivas oli pilvinen ja tumma.
Katariina saapui pimeälle mökinpihalle. Puhelimen valoa käyttäen hän löysi avaimenreiän, avasi oven ja meni sisälle. Viileys tuli häntä vastaan. Hän meni napsauttamaan sähköpatterit päälle. Sitten hän vaihtoi jakkupuvun farkkuihin ja villapaitaan. Sytytettyään vielä tulen takkaan hän kuljeskeli laittaen laukusta tavaroita paikoilleen odotellessaan mökin lämpeämistä.
Hänen lapsensa oli isänsä luona. Katariina saisi olla koko viikonlopun yksin. Hän nautti ajatuksesta, kunnes puhelimen viestiääni keskeytti hänet. Vastuullisessa asemassa suuressa firmassa oli se pirullinen puoli, että työt seurasivat aina – viestit oli luettava.
Viesti oli jälleen kuva. Hän oli saanut niitä pitkin päivää. Kuva esitti taas miehen elintä. Kuka teki hänelle tällaisen sairaan tempun, sitä hän ei tiennyt. Häntä ärsytti, että lähettäjä jatkoi eikä hän ollut ehtinyt edes miettimään rikosilmoituksen tekemistä.
Katariinaa pervertikon viestit sekä tympäisivät että etoivat. Hän oli työviikosta uupunut – eikä äskeinen seuratuksi tulemisen aiheuttama jännite suinkaan auttanut – ja tahtoi vain käpertyä nojatuoliin viltin alle.
Ja niin hän teki, hän käpertyi suureen ruskeanahkaiseen nojatuoliin, sulki hetkeksi silmänsä ja nautti rauhasta. Ei kaupungin hälyä, ihanaa hiljaisuutta vain! hirsitalossa oli kaikin tavoin niin helppo hengittää ja olla. Hiljalleen hän tunsi rentoutuvansa.
Suljettujen silmäluomiensa läpi hän näki väläyksen. Sitten toisen. Hän avasi silmänsä.
Valonvälke tuli ulkoa. Katariina nousi katsomaan ikkunasta. Pimeyden valaisi taas väläyksenä valo. Pihalyhdyt räpsyivät päälle ja taas pois. Väläykset toivat pihan koivut ja männyt hetkellisesti näkyviin pitkinä varjoina.
"Mitä ihmettä nyt taas?" Katariina mietti ääneen. Valot eivät ennen olleet aiheuttaneet ongelmia.
Valokytkin näytti ehjältä eikä valojen olisi pitänyt olla päällä lainkaan. Silti talonnurkan lyhtymäisissä ja pihan matalissa valopylväissä valot räpsyivät. Katariina painoi kytkimen päälle. Räpsyminen jatkui, myös hänen käännettyään katkaisijan uudelleen pois päältä. Lopulta piti sulka irrottaa. Se sai välähtelyn loppumaan.
Joko nyt olisi rauhallista, hän ajatteli ja meni keittiöön. Hän laittoi teräspannun liedelle ja ryhtyi etsimään teemukia kaapista. Kuppi lämmintä ja sitten takaisin nojatuoliin, se oli hänen suunnitelmansa.
Kuului räsähdys. Lasinsirpaleita lensi pitkin pöytää ja lattiaa. Katariina kiljahti. Sirpaleita osui häneenkin, mutta ne eivät osuneet kasvoihin eivätkä kaikeksi onneksi lävistäneet vaatteitakaan.
Kun hän katseli lasinsirpaleiden peittämää keittiötä, hän näki kivenmurikan lattialla. Ulkona oli pimeää eikä pihalla saattanut nähdä ketään. Hän tunsi sykkeensä nousevan.
Samassa ulko-ovi potkaistiin auki. Metsuripaitainen ja karvahattuinen mies tuli sisään. Sisääntunkeutuja oli valtava, lähes kaksimetrinen korsto, jonka käsivarret olivat lähes puunrungon vahvuiset.
Kun mies näki lasinsirujen keskellä seisovan, kauhusta kankean Katariinan, virnisteli hän paljastaen tupakasta kellastuneet ja väärät hampaansa.
"Siinähän sinä", ukonryökäle murisi äänellä, joka oli jollain käsittämättömällä tavalla eläimellinen ja hyytävä.
Katariina aavisti, että miehen aikeet olivat moisen sisääntulon jälkeen tokko suopeita. Hän ryntäsi takan luo, ja ennen kuin mies ehti tehdä mitään, nappasi hän takkalapion ja heilautti sitä kaikkine voiminensa miestä kohden.
Mies yllättyi, mutta ehti silti väistää iskua sen verran, että pään sijaan se osui hän solisluuhun. Kuului tumahdus. Uhri karjaisi kivusta.
Kivusta huolimatta mies vyöryi kohti Katariinaa, joka valmistautui lyömään uudestaan. Lyöminen ei kuitenkaan onnistunut, koska mies oli päässyt liian lähelle.
Nyt mies tarttui takkalapioon ja riuhtaisi sen Katariinalta. Katariina yritti napata halkoa käteensä, mutta miehen onnistui tarrata häneen kaksin käsin.
Katariina tunsi kauhun hiipivän sisäänsä. Hän huomasi, ettei pääsisi pakoon. Sitten hän tunsi iskun kasvoillaan. Kaikki pimeni.
***
Oli pimeää, kun Katariina heräsi. Hän tunsi rautaisen verenmaun suussaan. Toisella silmällä näki töin tuskin, sillä se oli alkanut muurautua umpeen. Kasvoihin sattui.
Ulkona lankesi talvi-illan kuutamon valoa sen verran sisälle, että hän saattoi erottaa olevansa makuuhuoneessa. Sen oivallettuaan hän tajusi myös, että hänet oli teipattu suuta myöten ja kiinnitetty tuoliin. Kireälle laitettu teippi teki kipeää turvonneilla kasvoilla.
Samassa ovi aukesi. Metsuripaitainen, ovesta sisälle tunkeutunut mies tuli makuuhuoneeseen. Nähtyään Katariinan olevan tajuissaan, mies virnuili.
"Sitä ollaan sitten herätty päiväunilta."
Katariina ei voinut teipin vuoksi vastata, mutta katsoi miestä silmiin. Mies huomasi sen.
"Oletkin uhmakas tapaus."
Hakkaisin sinut palasiksi, jos pääsisin irti ja ehtisin hakea vesurin liiteristä, Katariina ajatteli. Hän tunsi vihansa ylittävän pelon.
Huoneessa oli hämärää. Valoa tuli oviaukon kautta toisesta huoneesta. Katariina ei erottanut kunnolla miehen kasvonpiirteitä. Tukka vaikutti varjoissakin tarkasteltuna lyhyeksi kynityltä. Mies oli ottanut karvahatun pois päästään.
"Haluan sinun nyt kuuntelevan jotakin", mies sanoi ja otti kännykän esille. "Tarkasti."
Voi ei, onkohan tämä se elimestään kuvia lähetellyt pervertikko! Katariina mietti, yrittäen kuitenkin hillitä mielikuvitustaan, ettei se pahentaisi tilannetta ja oloa menemällä asioiden edelle.
"Korvat tarkkoina nyt, Katariina", mies sanoi ja painoi jotain puhelimestaan.
Mies tiesi hänen nimensä, Katariina kauhisteli. Häntä alkoi karmia, ja häntä hirvitti ajatella, kauanko mies oli seurannut häntä, ja mitä muuta tämä tiesikään.
"Äiti, mä täällä", kuului lapsen ääni puhelimesta.
Se oli Joonan ääni, hänen 10-vuotiaan poikansa. Katriina rimpuili ja yritti riuhtoa teippejä irti, mutta ne olivat liian tiukalla. Hänen naamansa punoitti.
Siinä hetkessä hän päätti tappaa häntä ja hänen lastaan piinaavan miehen, jos itse selviäisi hengissä. Vankila ei riittäisi, nyt tämä oli jo enemmän kuin henkilökohtaista.
"Taisi kuulostaa tutulta", mies sanoi ja silmin nähden nautti saadessaan kiduttaa uhriaan, joka oli voimaton.
Hetken mietittyään ja katsottuaan uhmakkaasti katsovaa Katariinaa silmiin, mies päätti repäistä suuta peittävän ilmastointiteipin irti.
"Kerro heti, missä poikani on!" Katariina vaati. "Maksan mitä tahansa pyydät, mutta kerro missä hän on. Älä tee hänelle pahaa."
Kidnappaaja nauraa hohotti.
"Niin niin, olet tottunut hoitamaan kaiken rahalla. Tällä kertaa et kuitenkaan pääse niin helpolla."
Mitä helvettiä tuo haluaa, Katariina mietti, mutta ei sanonut mitään.
"Maksan mitä tahansa", Katariina toisti, tällä kertaa vähemmän ponnekkaasti.
Mies katsoi Katariinaa silmiin ja sanoi sitten: "Sen uskon, mutta palataanpas tähän myöhemmin."
Sitten mies teippasi Katariinan suun uudestaan ja poistui huoneesta. Katariina jäi hämärään, jossa huoneen oven alta tuleva ja ulkoa kuutamosta tuleva valo ainoastaan hieman valaisivat.
Ei mennyt kovinkaan kauan, kun Katariina kuuli auton äänen. Oliko mies lähdössä? Hän jäi kuuntelemaan.
Mökistä kuului yhä miehen askelia, joten ilmeisesti sisääntunkeutuja ja kidnappaaja ei ollut lähdössä. Tilanne oli siis pahempi: tällä oli rikoskumppani mitä todennäköisimmin.
Kohta ovi kävi. Alkoi kuulua keskustelua keittiön puolelta. Katariina erotti miesten äänet, muttei kyennyt täysin saamaan selvää, mistä miehet puhuivat. Hänen mielikuvituksensa kehitteli monenlaisia skenaarioita, joita hän olisi mieluiten ollut ajattelematta. Mutta nyt väliä oli vain Joonalla, ei sillä mitä hänelle itselleen kävisi. Hän päätti keskittyä siihen ja pohtimaan vaihtoehtoja, mitä voisi kussakin tilanteessa tehdä, vaikkei tiennyt kidnappaajien aikeista. Eihän vielä tiennyt, millainen toinen kidnappaaja oli.
Pian hän sai tietää, sillä ovi aukesi ja kaksi hahmoa tuli sisään. Toinen oli entuudestaan tuttu korsto metsuripaidassaan. Toinen oli lyhyempi, mutta luihumpi mies, jolla oli verkkolippis päässä. Miehellä oli inhottavat, rottamaiset piirteet ja hampaat, jotka ruskeudessaan korostivat tämän ellottavuutta.
"Hei hei, minä olenkin sinulle kuvista tuttu", iljetys virnisteli.
Niin tietenkin - mies oli se kuvia lähettänyt pervo! Katariina tajusi samassa.
Luihumpi lippispäinen mies alkoi irrottaa siteitä Katariinasta. Katariina mietti, mitä miehet tekisivät. Isompi miehistä irrotti suusta teipit jälleen.
"Nyt saat lähteä järjestelemään meille rahaa", iso mies sanoi irrottaessaan teippiä.
"Miksi teette tämän?"
Molemmat miehet nauroivat.
"Niin, sitähän sinä mietit", luihu sanoi. "Et taida muistaa meitä."
Katariina ei vastannut mitään eikä hänellä ollut mitään hajuakaan, keitä nämä roistot olivat. Hän tahtoi vain kierittää heidät moottoriöljyssä ja keittää kattilassa.
"Palaa vuoteen 2008. Ostit meidän firmamme, tai pikemminkin huijasit sen meiltä", iso mies sanoi ja lisäsi vielä firman nimen tajuttuaan, ettei Katariina muistanut häntä.
Sitten Katariinalla välähti. Kyseessä oli ollut keskisuuri teräsvalimo, joka oli talouskriisin myötä ajautunut vaikeuksiin. Hän oli hoitanut konkurssipesän asioita ja järjestellyt niin, että hänen liikekumppaninsa saivat ostaa konkurssipesän pilkkahintaan. Ja nyttemmin yritys olikin menestynyt. Kaikki oli laillista, ainakin suurin piirtein.
Tyhmät siis valittavat, kun viisaammat vetivät nenästä, Katariina mietti, muttei sanonut mitään. Nyt hän tiesi, mistä oli kyse.
Hän ei kuitenkaan jäänyt odottelemaan. Hän nousi äkisti tuolista, potkaisi pienempää miestä jalkaan. Tämä parkaisi tuskasta. Isompi mies tarttui Katariinaan, joka puraisi tältä palan korvasta. Veri alkoi tihkua miehen kasvoille.
"Saatana minkä teit", mies mylvi.
Sitten Katariina tunsi valtavan kivun ja kaikki musteni hetkeksi. Miehet odottivat siinä ja läiskivät häntä poskelle.
"Herääpäs", lippalakkipäinen limanuljasta sanoi kumartuneena niin lähelle, että Katariina saattoi haistaa miehen mädät hampaat ja kuvottavan hengityksen. Katariina ei tiennyt, miltä löyhkäsi kerran syöty ja ulosoksennettu viemärirotta, mutta sellaiseksi hän olisi miehen löyhähengitystä kuvaillut.
"No niin, nyt saat luvan ottaa puhelimen käteesi ja tehdä pari pientä tilisiirtoa", metsuripaitainen sanoi, kun oli huomannut Katariinan havahtuneen.
Katariinaa sattui leukaperiin entistäkin enemmän, eikä hänen muutenkaan tehnyt mieli vastata häntä vankinaan pitäville miehille.
He irrottivat Katariinan teipeistä taas.
"Sujuu pankkihommat paremmin", luihu mies sanoi.
"Ja muistetaan, kuka meillä on pankkivankina", toinen mies sanoi.
Miehet olivat jättäneet makuuhuoneen oven auki. Isompi miehistä haki Katariinan puhelinta voidakseen pakottaa hänet tilisiirtoon. Rotannaamainen luihu seisoskeli vähän matkan päässä ja katseli ikkunasta ulos.
Katariina nousi luihunaaman huomaamatta. Nopealla liikkeellä hän kiskaisi seinustan lipaston laatikon auki, nappasi sieltä ruuvimeisselin ja iski sen miehen selkään. Se lävisti miehen ja tuli ulos solisluun alapuolelta.
Ruuvimeisselistä saanut rosvo kaatui polvilleen ja kiljui kivusta.
"Mitä helvettiä!" isompi mies huusi ja tuli juosten kohti makuuhuonetta.
Mies ryntäsi niin päätäpahkaa toveriaan katsomana, ettei huomannut Katariinan jalkaa oviaukossa ja kompastui siihen.
Katariina juoksi ulos. Villasukat suojasivat kylmältä kylliksi ja hänen onnistui juosta liiteriin. Hän nappasi sieltä vesurin ja Jeepin vara-avaimen.
Juuri ennen kuin miehet, toinen pidellen vertavuotavaa hartia-aluettaan, ehtivät auton luo, Katariina starttasi. Takapeilistä hän erotti kohta iltapäivältä tutun mustan pakettiauton. Se lähti seuraamaan häntä.
Katsotaanpa, mitä pakettiauto kestää, Katariina mietti ja käänsi Jeepin tutulle metsäautotielle. Hän tiesi Jeepin kyllä kestävän reitin, mutta iso pakettiauto oli toinen juttu.
Oli pimeää kuutamoa lukuun ottamatta. Ajovalot viistivät puita valaisten metsälaikkuja niiden takana. Tien saattoi juuri ja juuri erottaa, ja Katariina tunsi reitin hyvin.
Auto pomppi kapealla metsäautotiellä. Pimeässä oli vaikea väistää kuoppia, joita ei useinkaan huomannut ajoissa. Katariina kääntyi oikealla kääntyvään jyrkkään alamäkeen. Kun hän oli lasketellut mäen, huomasi hän seuraajien olevan mäen laella.
Perässäajavan auton valot heiluivat nekin auton osuessa kuoppiin ja tien muutoinkin noustessa ja laskiessa. Sitten seurasi tasaisempi osuus, jolla seuraajat saavuttivat häntä. Kohta he olivat jo aivan puskurissa kiinni.
Takapeilistä Katariina pystyi erottamaan vainoajansa. Metsuripaitainen ajoi ja luihumpi istui vieressä.
Kohta hän tunsi nytkäyksen. Pakettiauto töytäisi takapuskuriin. Katariina näki lähestyvän risteyksen, jossa tie haarautui Y:n muodossa. Hän kääntyi äkisti vasemmalle tielle, joka vietti alaspäin. Hän tiesi tuon reitin olevan vielä muutakin tietä kivikkoisempi.
Seuraajille vauhti ja kivikko kävivät liian vaativiksi. He eivät olleet hiljentäneet ajoissa, vaan pakettiauto kääntyi kyljelleen ja törmäsi puuhun ennen kuin pysähtyi.
Katariina pysäytti lyhyen matkan päähän. Hän nousi autosta vesuri mukanaan ja käveli kaatunutta autoa kohden. Oli hiljaista ja aivan tyyntä. Kun hän pääsi lähemmäs, haistoi hän bensankatkun ja huomasi pakettiauton savuavan. Ohjaamossa näkyi liikettä.
Metsuripaitainen mies oli elossa ja huomasi Katariinan. Luihumpi oli kuollut tai tajuton ja makasi paikallaan.
"Auta meitä! En pääse pois", mies anoi apua.
"En auta teitä paskiaisia, kun teillä on poikani!" Katariina sanoi miettimättä hetkeäkään.
"Ei meillä ole sinun poikaasi oikeasti."
"Puhut paskaa, miten niin ei muka ole? Kuulinhan nauhoitteenne."
"Se oli tekoälyllä tehty. Otimme poikasi äänen hänen someen julkaisemaltaan julkiselta videolta ja loimme nauhoitteen tekoälyllä."
Tekoälyllä luotu nauhoite! Se ei olisi tullut Katariinalle mieleen lainkaan. Ääni nauhoitteella kuulosti aivan Joonalta.
Samassa auto roihahti liekkeihin. Katariinan oli astuttava kauemmas. Kohta auto oli jo ilmiliekeissä. Metsuripaitainen mies huusi apua, mutta ei liekkeihin ollut kenelläkään menemistä, jos itse tahtoi välttyä palamiselta.
Katariina kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään kohti Jeeppiään. Josko nyt saisi viimein lämmittää saunan rauhassa.
